sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Vihreän kamiinan metsästys

Kuluneella viikolla kasaannuimme yhteen Keski-Suomen Asiantuntijabroker-ohjelman tiimoilta.  Ohjelman puitteissa aiomme porukalla luoda sellaisen liiketoiminnan kehittämisen mallin, että siitä kannattaa tulla ottamaan oppia vähän kauempaakin.  Olemme ilmeisen oikeilla jäljillä – sen verran olen jo itsekin harjoituksestamme ottanut hymähtelyä ja arvostelua vastaan.  Katsellaanhan sitten muutaman vuoden päästä… Torstaina käytimme tajunnan laajentajana Olli Hietasta - tulevaisuudentekijää yliopistossa, yrityskentässä ja eduskunnassa.  Ja hyvinhän tuo toimikin.  Oli tulevaisuudentekijä sitä mieltä, että viivotinmiehet ei tätä maata pelasta.  Siis ne, jotka ekstrapoloivat tulevaisuutta historian jatkumona ja kynsin hampain pitävät kiinni ajatuksesta, että jos tällä on ennenkin pärjätty, niin pärjätään vastakin.  Allekirjoitan.  Olen jo jonkun aikaa asiakkuuksia valitessani pyrkinyt pysyttelemään näistä viivotinkavereista vähän sivummalla.  Huonot referenssit ei kiinnosta.  Haluan tehdä töitä niiden kanssa, jotka haluavat menestyä.  Viivotinhommien sijaan Olli suositteli seuraavaa ajattelutapaa: ”Älä pohdi mitä on, älä pohdi mitä on ollut, vaan pohdi, mikä on paras mahdollinen maailma!”  Welcome to the Jungle! Jostain tuolta löytyy vihreä elefantti!  Ja kaikki ne huimat ajatukset, joilla liiketoimintaa uudistetaan ja menestytään tulevaisuudessa.

Muutama päivä ennen tuota työpajaamme kävin Lahdessa Oilonilla, joka on hiljattain ostanut asiakkaamme Scancoolin.  Oilon on se firma, jonka punainen ja humiseva öljypoltin on tullut jo 50-vuoden ajan vastaan melko useassa omakotitalon pannuhuoneessa.  Ja paljonhan niitä tehdään vieläkin, mutta olipa kertakaikkisen hieno kuunnella tehdaskierroksella tarinaa, joka alkoi näin: ”Viime vuonna perinteiset omakotitalojen öljypolttimet olivat pienin liiketoiminta-alueemme.”  Tämä kerrottiin ylpeydellä.  Eikä siis suinkaan tarkoittanut kokonaisuuden kuihtumista, vaan päinvastoin yritys kasvaa, kansainvälistyy ja on kannattava.  He ovat uudistuneet.  Sen vanhan ajan punaisen humisijahaisulin rinnalle on tullut maa-, aurinko- ja hybridienergiaa ja nyt Scancoolin oston myötä teollisuuden lämpöpumput ja kylmätekniikkaa.  Miettikää, mitä yritykselle olisi tapahtunut, jos uusia energiamuotoja hyödyntäville alueille ei olisi menty?  Olisiko ollut ehkä aika joukko maailman parhaita öljypolttimen tekijöitä etsimässä työpaikkaa?  Nyt uudistus on haluttu tehdä oikealla ajoituksella ja varmistaa, että yritys menestyy myös jatkossa.  Omistajat ja koko henkilöstö ansaitsevat menestyksen.  Tällaisia yrityksiä Suomi tarvitsee lisää!

No, miksi vihreän elefantin metsästys, termi, jota Hietanen viljelee puhuessaan, on sitten niin vaikeaa?  Ennen kaikkea mielestäni taas on kyse asenteesta.  Sama meininki kuin entisellä haitarinsoittajalla: ”Hyvä biisilista jo pari kymmentä vuotta.  Mikä tässä nyt mukamas on vikana?”  Usein jo pienet suunnan muutokset ovat useille aivan liikaa.  Varsinkin niille, jotka ovat sopivassa myötätuulessa autotallista vanhoilla opeilla kasvaneet kohtuulliseen kokoluokkaan.  Pahimmillaan ei ole valmiuksia edes ajatella asioita todella eri tavalla kuin ne ovat nyt.  Kerran olin yhdessä työpajassa todistamassa karmaisevaa joukkohalvaantumista, kun piti pohtia sellaista vaihtoehtoista skenaariota, että paikkakunnan iso tehdas lopetettaisiin.  Neukkarissa ei ollut riittävästi paperipusseja hyperventiloiville osallistujille, jotka eivät yksinkertaisesti pystyneet edes ajattelemaan sellaista vaihtoehtoa sadan vuoden paperinteon historian jälkeen.  ”Ei niin voi tapahtua.”  Nyttemminhän tällainenkin skenaario on sitten muutamaankin otteeseen toteutunut.  Ihan täällä meillä Suomessa.  Uudistuminen on todella vaikeaa, jos yrityksessä vallitsee tällainen ilmapiiri.  Aivan – olet kuullut yhdestä toisesta firmasta, jossa on juuri tällainen meininki… ”Ei meillä.”  Eikä tarvitse olla kyse edes koko liiketoiminnan remonttiin laittamisesta, vaan ihan vaan perustoimintamallien muuttamisesta – verkostomaisesta liiketoiminnasta, kansainvälistymisestä, uudistetuista liiketoimintamalleista, uusista palveluista tai vain jokapäiväisten rutiinien muuttamisesta.  Jossain näillä tietämillä voisi olla ulkopuolisten asiantuntijapalveluiden käytön paikka – arjesta on haastavaa irrottautua ja voisi olla vaihteeksi ihan hyvä, jos joku vähän ravistelisi yrityksen ajatusmaailmoita ja pakottaisi pois omalta mukavuusalueelta.   Menestys useimmiten majailee siellä.  Oman mukavuusalueen ulkopuolella.  Ensin pitäisi nyt vaan alkaa haluta mennä sinne… ja haluta menestyä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

”Tasapeliä ei voi lähteä pelaamaan!”


Olen useamman vuoden aikana päässyt erilaisissa toimeksiannoissa vertailemaan melkoisen yritysjoukon menestymisen edellytyksiä.  Päämiehelle toimitusverkostoja kasattaessa perehdytään ja analysoidaan potentiaalisten verkostoyritysten tavoitteet ja kulttuuri varsin syvällisesti.  Ihan viime ajoilta hiukan toisen tyyppinen toimeksianto liittyi VTT:n, Castle Consultingin ja Kemi-Tornio AMK:n kanssa toteutettuun Jaloterästen jatkojalostusmahdollisuuksien selvittelyyn Suomessa.  Tämän myötä oli käytössä melkoinen muiden keräämä haastattelumateriaali.  Kaikissa tapauksissa oikein hyökkää silmille se, miten omistajien tahtotilan, johdon tavoitteellisuuden, kyvykkyyden ja uusiutumisen sekä liiketoiminnan omaehtoisen kehittämisen poltteen yhdistelmä näyttäisi vahvasti määrittelevän yrityksen menestymisen ennusteen.  Lähes kaikki muu on järjestettävissä.  Eikä tässä näytä edes olevan haasteena markkinan kehittyminen – aina löytyy yrityksiä, jotka suhdanteesta riippumatta menestyvät ja jopa uivat vastavirtaan.  Kyse on enemmänkin siitä miten markkinan muutoksia ennakoidaan ja miten ne hyödynnetään.

Haasteitahan teknologiateollisuuden yrityksillä riittää, mutta erityisen paljon niitä on yrityksillä, joiden johto ei ole vieläkään havahtunut siihen, että lamaa edeltänyt nousukiito ei taidakaan olla tulossa takaisin.  Ei ainakaan samoilla hinnoilla.   Ei olla ilmiönä kovin kaukana siitä, mitä elektroniikkateollisuudelle tapahtui ulosliputuksessa.  Silti vastaan tulee yrityksiä, joilla on kova usko siihen, että nyt on vähän vaikeaa, mutta samoilla mennään kuin ennen lamaa.  Samoin luettavakseni on annettu haastattelumateriaalia, jossa yrittäjä kertoo kannattavuuden kehittyneen suotuisasti.  Samaan aikaan sijoitetun pääoman tuotto on negatiivinen.  Yhteistä näille yrityksille on se, että ne ovat ulkoistaneet liikkeenjohtonsa.   Tyypillisesti ne ovat olleet jonkun ison päähankkijan talutusnuorassa, joka on kertonut vuosittain mitä tehdään ja millä hinnalla.  Yrityksellä ei ole käytännöllisesti katsoen minkäänlaista erottumisen lähdettä.  Ja mikä pahinta omistajilta ja johdolta puuttuu kyky asettaa omalle liiketoiminnalleen tavoitteita, miettiä asiakastarpeita tai kilpailuedun synnyttämistä.  Tämä on surullista, mutta niin kauan kuin johto ja omistajat elävät harhaisessa maailmassa, ei kukaan voi auttaa.

Jotkut yritykset ovat selvinneet lamasta hyvin pienin kolhuin ja ovat nopeasti taas kasvu-uralla.  Parhaiden jatkuvaa kehittymistä ei lama edes haitannut.  Nyt en tarkoita niitä, jotka saivat kulut sopeutettua nopeasti, mikä ei kovin kummoisia taitoja tarvitse, vaan niitä yrityksistä, jotka kasvattivat markkinaosuuksiaan laman aikana.   Tyypillistä näille yrityksille on halu ja kyky tehdä asioita eri tavalla kuin muut.  Halu uudistua.  Tällainen toimintakulttuuri lähtee omistajien tahtotilasta ja yritysjohdosta, joka on kykenevä näin toimimaan.  Enemmän kuin mistään muusta tässä on kyse ajattelutavasta ja sen levittämisestä organisaatiossa.   Liian monilla on taipumusta pitäytyä liian pitkään tutulla turvallisella alueella ja vasta äärettömän kriisin kaatuessa päälle pakon edessä uudistua.  Nyt vaan muutokset ovat niin isoja, että pienillä liikkeillä ei välttämättä enää pärjää ja voittamisen nälkä olisi johdon toimesta synnytettävä.  Paikalleen jäänti on todella turmiollista ja organisaatio olisi saatettava kannattavan kasvun tavoittelun moodiin.  Tilanne on suurin piirtein sama kuin valmentajakaverini Slemmy jaksoi muistuttaa hiukan liian vähään tyytyville jääkiekkoilijoille: ”Tasapeliä ei voi lähteä pelaamaan! Sen pelin häviät varmasti!”  Nyt voisi sitä vastoin olla vihdoin aika alkaa tehdä asioita uudella tavalla – aika heittää pk-teollisuuden ilmaveivi!  Ja miettikääpä tätä: parin vuoden päästä yhtiökokouksessa joukko osakkeenomistajia siunailee Mertarannan äänellä:  ”Taivas varjele, mitä sieltä tulee! Sieltähän tulee osinkoja!”

tiistai 15. marraskuuta 2011

Ison ei tarvitse olla kovin hyvä



VAROITUS!
Seuraavassa kuvattu asiakaskokemus on tuotettu hyvin johdetussa ympäristössä ammattimaisten asiakaspalvelijoiden toimesta.  Yrittäjä: Älä kokeile tätä yrityksessä!  Vastaava toimintamalli asiakaspalvelutilanteissa saattaa aiheuttaa vakavaa haittaa pienimuotoiselle liiketoiminnallesi!

Pyörähdin siinä työreissussa pääkaupunkiseudulla.  Kätevästi hoitui hotellivaraus netistä.  Pihalle kurvatessa alkoi melkoinen viikkailu pitkin kiertoteitä ja pyöräteitä – olivat kaivaneet mahdottoman montun pihaan ja koko parkkipaikka tuhottu.  Pyörätietä on hieno vetää autolla illan hämärtyessä.  Voin nyt helposti kuvitella, miltä David Attenboroughsta tuntuu savannin tummuvassa yössä kissapetojen silmien kiiluessa läheisissä pensaissa.  Niin murhaavia ne pyöräilijöiden katseet olivat.  Kiertotieopasteet johdattivat matkamiehen toteamaan, ettei pihassakaan ole yhtään parkkipaikkaa.  Miksi ihmeessä sinne ajatettiin ja miksei siellä nettisivuilla sanottu mitään tästä kaaoksesta?  No, tämähän kuuluu yrityksen toimintatapoihin.  Kerran nimittäin menin yhteen niiden paikkaan juniorin kanssa.  Siellä oli oikein kylpylä.  Remontissa.  Sellaista tietoa ei pidä laittaa nettisivuille kuin vasta sinä päivänä, kun remppa alkaa.  Ennakkoon varaava asiakas saattaisi pelästyä ja jättää tulematta.  Tein sitten reklamaationkin.  ”Ihanaa iltaa Sinulle, Tapani”- lässytysten jälkeen sähköpostivastauksessa siirryttiin asiaan - hotellinjohtaja totesi minun olevan tyhmä.  Saattoi hyvinkin olla oikeassa – tällä kertaa vaan unohtui, että chattäilykaverina oli asiakas.  Nyttemmin hän on saanut kenkää ja minä hyvän esimerkin työhommiini siitä, miten asiakkaalle ei pidä vastata.
Parkkiin opastettiin läheiseen samaisen ketjun marketin alakertaan.  Illalla asetin itselleni tavoitteen: aamulla en ole ruuhkista huolimatta myöhässä keskikaupungin kello yhdeksän kokouksesta.  Noin puolen tunnin matkaan varasin 50 minuuttia.  Pitäisi riittää.   Toisin kävi.  Puiston poikki parkkihalliin.  Kamat autoon ja maksuautomaatille.  Kortit ei käy ja käteistä ei taaskaan ole mukana.  Yläkerran markettiin tarjoamaan maksua.  Elämäänsä kyllästynyt kassatytsä – tiedättehän sellainen asiakaspalvelun jumalatar, jonka rinnalla krapulainen Taylor Momsen näyttää Helioksen Päiväsäde-kisan voittajaehdokkaalta – ohjasi minut yläkertaan tavaratalon infopisteeseen maksamaan.  Menin hissiin ja arvelin, että siinä on TonTäytyyOllaKehäKolmosenPohjoisPuolelta-lukko, koska toosa kieltäytyi starttaamasta ja menemästä tavaratalon kerroksiin.  Uudelleen asiakaspalvelijaseireenin juttusille.  ”Jaa. Tuollon noi portaat.”  Yläkerrassa selvisi hissin liikkumattomuuden syykin – tavaratalo on tuohon aikaan aamusta vielä kiinni.  Ei tarvinne erikseen kertoa, että siellä hissiä ei asiasta ollut mitään mainintaa.  Eikä ollut se infopistekään auki.  Minä tiesin sen nyt.  Asiakaspalvelija ei.  Siispä ulos etsimään pankkiautomaattia.  Se oli aamun helpoin rasti.  Kiitos Otto.
Takaisin parkkihalliin.  Kortti maksuautomaattiin.  Yön hinta 41 euroa.  Melko edullista, jos vertaa esimerkiksi johonkin sviittiin.  Kaksikymppinen koneeseen.  Hyvin menee.  Mutta toinen ei mene masiinaan millään.  Eikä mene siihen viereiseen.  Soitto automaatin pikapuhelimella johonkin.  Hetken kuvittelin joutuneeni keskelle sellaista vanhaa kauhuelokuvaa, jossa ovet aina narisee pahanpäiväisesti.  Niin karmaiseva äänimaailma valtasi parkkihallin.  Mutta ei.  Sehän olikin toinen ranteitaan aukiviiltävä asiakaspalvelija: ”Voinko olla avuksi?”  No, enhän minä nyt ihan päiväkahviseura mielessäkään soitellut…  ”Jaa. No, niiden kanssa on ollut vaikeuksia…”, totesi lakoninen ääni.  Sitten seurasi radiohiljaisuus.  Soitin hetken päästä uudelleen ja utelin, että mitähän nyt mahtaa tapahtua?  ”Niin, minä lähetin sinne vartijan.”  Minä ihmeen ajatustenlukijana se emäntä minua oikein piti? 
Todella ystävällinen ja asiallinen vartija tuli ja totesi ensi töikseen, että nämä vanhat romut ei toimi päiväkään ilman tällaisia murheita.  Työvaatteen rinnuksesta ei tarvinnut lukea, että oli eri firman miehiä.  Automaattien kunto oli yleisesti tiedossa, miksi ihmeessä sille ei oltu tehty mitään?  Eikö tuolla parkkihinnoittelulla tosiaan jää mitään ylläpitoinvestointeihin?  Taas kokeiltiin alkaisiko raha kelvata ja sama stoori.  Kokeiltiin toisella automaatilla, eikä sekään toiminut.  Ehdotin vartijalle, että hommaa puomi auki, niin annan rahat ja hän maksaa parkin, että pääsen lähtemään.  Ei voi kuulemma ottaa rahaa.  Saa potkut sellaisesta.  Mutta voisi viedä minut sinne suljetun tavaratalon infopisteelle, jos siellä olisi jo joku joka huolisi rahaa.   Ei muuta kuin keskeytysnappi pohjaan.  Seuraava yllätys: kone ryhtyi yllättäen hommailemaan omiaan.  Sen sijaan, että olisi sylkäissyt rahan ulos, se veloitti sisässä olleen kaksikymppisen!  No, niin.  Nyt ei muuta kuin lipuke uudelleen sisään ja loput 21 euroa sinisen masiinan kiduksiin.  Vapaudut vankilasta-kortti oli kädessä!  Morot vartijalle ja juoksujalkaa autolle.  Steve McQueen ottein kaarto puomille.  Lipuke koneeseen ja tauluun teksti: ”Viallinen lipuke!”  Yleensähän minä en juuri kiroile, mutta nyt vähän lipsahti.  Pikapuhelimella uusi yhteys.  Kauhuelokuvanarinat ilmoille ja pieni tilannekatsaus asiakaspalvelun mestarille… Saattoihin siinä lopussa tulla ehkä todettua, että nyt toi saatanan puomi auki tai ajan siitä läpi!  Puomi aukesi vallan rivakasti tämän hiukan ehkä arrogantin ehdotukseni ansiosta ja matka jatkui heti klo 8.57.  Eikä mitään toiveita ehtiä perille ilman puolen tunnin myöhästymistä…
PS.  Olen pahoillani, jos pahoitin tällä kirjoituksella jonkun mielen.  Lupaan, ettei se toistu.  En nimittäin aio enää ikinä tulla teidän suunnasta hakemaan jutunaiheita.  En koskaan…  Ei huvita.

torstai 10. marraskuuta 2011

Voiko olla ylevämpää taitoa kuin itsensäjohtaminen?


Minusta näyttää, että me ihmiset olemme pahasti menettämässä otettamme elämämme johtamisesta.  Sen sijaan, että vaivautuisimme itse tuumailemaan, että mikä minulle ja läheisilleni on parasta, annamme kaikennäköisten voimien riepotella meitä milloin mihinkin suuntaan.  Näin siitä huolimatta, että lähes viikoittain uutisoidaan mitä ristiriitaisimmista tutkimustuloksista kansan liikkeiden taustalla.  Onko tullut missään vaiheessa mieleen, että se mikä lukee lehdessä (tai vielä pahempaa netissä), ei ehkä olekaan totta?  Olisiko jopa ostettu tutkimus?  Tai onko enää edes olemassa objektiivista näkemystä?  Entä onko tullut mieleen, että me luomakunnnan kruunut, joilla on tuota aivokapasiteettia reilusti käytössä, uhraisimme hetken sille, että miettisimme ihan itse, mikä meille voisi olla parasta?

Onhan se haasteellista, kun elämäämme vaikutetaan isolla rahalla ja kerrotaan, mikä juuri nyt on niin helvetin trendikästä, mutta onhan tässä jotain aivan perverssiä, kun mukamas reality tv-sarjat tai idolsien etsinnät alkavat viedä sitä vähäistä vapaa-aikaa, joka pitäisi käyttää elämiseen.  Oman elämän elämiseen, eikä piiruntarkasti käsikirjoitettuun muiden mukamas todellisen elämän tai menestystarinoiden tarinoiden tirkistelyyn.  Viihdettä pitää olla, mutta onko minkäänlaista mieli- tai muistikuvaa, miten mukavaa voi olla läheisten ihmisten kanssa?  Se saattaa olla jopa paljon palkitsevampaa kuin seurailla aikakautemme ultimate ilmiötä: keltaisen lehdistön ”uutisointia” BB-talon tapahtumista.

Kaikenlaisten ilmiöiden perässä juokseminen ja muiden elämän kautta eläminen sitten johtaa sujuvasti siihen, että kun omalle elämälle pitäisi tehdä jotakin, niin keinot on ihan loppu.   Samat vaivat, murheet ja vapinat vuodesta toiseen ja mikään ei muutu. Ei auta vaikka kuinka valittaa tai katsoo lukuisia tv-ohjelmaa läskin poltosta, terveellisestä elämästä tai muutoin vaan elämäänsä hallitsevista, onnellisista ihmisistä.  Ei lopu vuotuinen kesävaatteiden kutistuminen, ei aamuköhiminen, epäterve elämä tai kehon henkinen ja fyysinen pahoinvointi.  Onneksi markkinoilta löytyy tähän ratkaisu: Personal Trainer!  On hyvä, että palvelua on tarjolla, niille jotka sitä todella tarvitsevat, mutta ajatushan on ihan absurdi: ulkoistan hyvinvointini johtamisen!   Yrityksissä vaalitaan viimeiseen asti niitä asioita, jotka ovat liiketoiminnan kannalta ydintä.  Yksityiselämässä sitten ulkoistetaan elintoimintojen kannalta ydinasiat!  Ai niin – näiden palveluiden käyttäjät saattavat olla niitä samoja ihmisiä, joiden pitäisi johtaa muita.  Ihmisiä, jotka eivät selviydy edes itsensäjohtamisesta.  Ei ihme, että hyvän johtamisen perään huhuillaan…

Yrittäjille ja johtajille itsensäjohtajuus on haaste suurimmasta päästä.  Siitähän näissä taitolajeissa on isolta osalta kyse.  Erityisen haasteelliseksi lajin tekee se, että kun näinä aikoina jo perusasioiden hallinta näyttää tuottavan useille vaikeuksia, niin näissä rooleissa pitää olla jatkuvasti valmiutta johdatella itsensä epämukavuusalueilla – valmiutta kyseenalaistaa ja haastaa nykyinen, matkata tarkastelemaan liiketoimintaa tutun ja turvallisen alueen ulkopuolelta.  Jos näin ei tapahdu, kehitys loppui siihen paikkaan ja tulokset ovat sen mukaiset.  Toki näihinkin ”tulevaisuusmatkoihin” on saatavissa apuja, mutta se ei ole oleellinen asia, vaan se halu, joka yrittäjän ja johtajan on synnytettävä itsestään ollakseen valmis tällaiseen tarkasteluun.  Se, jos mikä vaatii itsensäjohtamisen ylevää taitoa!

lauantai 5. marraskuuta 2011

”Mun on hei ihan pakko ottaa tää…”

”Vau!”, toteaa nykyaikainen aikaan ja paikkaan sitomaton dynaaminen johtaja hyväilleessään uutta työkaluaan.  Älypuhelin!  Nyt hän tavoitettavissa vieläkin paremmin kuin kommariaikana.  Nettiliikenne sujuu.  Sähköpostilla voi pistää alaiselle ohjetuista aivan mobiilisti ja kun koko porukalla on nyt samanlaiset, niin ei olla rajoittuneita työaikaan.  Ja facessa voi kohentaa some-imagoaan ihan milloin vain.  ” Eki heitti hauskan videolinkin.  Tykkään!  Tää on kyllä vähän tuhma, mutta pitää jakaa, niin kaikki huomaa, miten rento olen.”  Kaikki on mallillaan ja uusi teknologia avaa johtamiseen aivan uusia ulottuvuuksia.  ”Vitsi.  Nyt alkaa tapahtua!”  Tarkemmin ajatellen kaverillehan oikein tyrkytetään Vuoden Dynaaminen Johtaja –titteliä (myöh. turhan jaarittelun välttämiseksi lyh. VDJ).

”Joukkoja johdetaan edestä!”  Suuri totuus.  Suuren ihmisen sanomana.  Mutta mitä se tarkoittaa arjen johtamisessa?  Esimerkillisyyttä?  Läsnäoloa?  Välittämistä?  ”Joo, ei varmasti.  Ei ole korpisoturin puhetta. Ruotsalaishinttien höpinää!”, tuumailee VDJ-kandidaatti, joka on juuri aloittamassa yksikkönsä historian suurinta muutosprojektia.  Hän on pitänyt henkilöstötilaisuudessa alkuhehkutuspuheet.  Tehokkaasti.  Turhia perustelematta – nyt on aika toimia!  Hän on suurin ilmauksin kertonut, miten tärkeä nyt alkava muutosprojekti on, miten meidän on kaikkien osallistuttava ja miten yhdessä voimme saavuttaa loistavia tuloksia.  Ulkopuolinen asiantuntija on kuvailemassa prosessin läpivientiä, kun VDJ-kandidaatti tuntee oikeaa reittään vasten houkuttelevan värähtelyn.  Joku soittaa!  Hetkeäkään epäröimättä VDJ-kandidaatti nappaa puhelimensa, harppoo kiireisen näköisenä sanomatta kohti käytävää vastaten iloisesti tervehtien soittoon jo salin puolella.  ”Tää mun dynaamisuus ei voi olla tarttumatta noihin nahjuksiin.”  Samaan aikaan hiukan muutosvastarintaisuuteen taipuvainen pikkutakkipäällikkö maalailee puhelun kulkua mielessään: ”Sori, että nyt tällai häiritsen.  Mun sähköinen kalenteri prakas - monelta se meidän sählyvuoro on tänään?”  Jää arvoitukseksi oliko puhelu tärkeä vai ei. Henkilöstölle viesti kuitenkin meni perille: se oli tärkeämpää kuin keskittyminen tähän äsken elämää tärkeämmän muutosprosessin läpivientiin.  Nyt on kaikilla lupa käyttäytyä samoin.  Tulokset ovat aina johtajan esimerkin mukaiset.

Sama meno jatkuu näinä aikoina aika monen firman palavereissa – tietotekniikka vie huomion ja läsnäolo on sivuseikka. Joskus on tilanteita, että on pakko olla tavoitettavissa.  Se on ihan ymmärrettävää.  Silloin vain olisi hyvä kertoa tilanne kaikille ja sopia käytäntöä.  Sitä kutsutaan ihmisten kunnioittamiseksi ja tilanne hyväksytään poikkeuksetta.   Itse olen alkanut ennalta perustelemattomissa tilanteissa systemaattisesti hiljennellä puhetta ja lopulta ollut ihan hiljaa.  Niin kauan, että kaikki huomaa, että nyt on jotain pielessä.   Jonkun mielestä tämä on johtajan nöyryyttämistä.  Minusta se on oikeudenmukaisuutta.  Niinhän johtajakin nöyryyttää alaisiaan istuttamalla heitä niin merkityksettömässä sessiossa, että hänelle itsellään on lupa tehdä sen aikana kaikkea muuta kuin olla läsnä.